Auto hajosi tänään. Tai kai se oli hajoamassa jo muutaman päivän. Tänään vein sen kuitenkin tohtorille, joka käski jättämään sen siltä seisomalta sinne niin. Sekös pysäytti ihmisen, ihan kirjaimellisesti. Yhtäkkiä kiire katosi ja kuulin linnun laulun…mikä johtui siitä, että jouduin jatkamaan maktaa apostolin kyydillä, koska vuokra-autot olivat kaikki menossa. Kaupunkiin päästyäni vaimo lähetti tekstarin. Siinä kerrottiin bussiaikataulu. Minä olin vahvasti menossa taksilla, mutta järjen ääneni (vaimo) sai minut toisiin ajatuksiin. Puolen tunnin päästä lähtisi bussi. PUOLI TUNTIA!! Mitä hell..sitten huomasin kahvilan. Se oli ihan siinä bussipysäkin vieressä. 

Kahvilan täti kaatoi kahvikuppini täyteen uutta kahvia. Sain kaksi suklaamakeistakin. Elämä alkoi jälleen hymyilemään. Istuessani pöydässä hapuilin puhelintani, nettiähän tässä. Akku oli lähes loppu. Sadattelin mielessäni: “tämäkin vielä tässä”. Irtosin siis myös normaalista lisätystä todellisuudestani. Katselin ulos ikkunasta. Työmies laittoi asiakaslaskuria kahvilan oven pieleen. Mitäköhän ne silläkin tiedolla tekee? Arvioi oven saranoiden kulumista ja vaihtotarvetta vissiin. Ei ollut sellaista laskuria muuten autossa. Olis ollut hyvä olla. Nyt on vesipumppu rikki tai jotain muuta häsmää. Prkl. Bussin aika tuli. Kävelin pysäkille ja katselin ihmisiä. Aurinko paistoi, oli kuin olisin ollut jossain ihan muualla kuin tunti sitten. 

Kuuntelin kun bussin kuljettaja ajoi liian isolla vaihteella aina ylämäkeen. Miksiköhän? Ehkä sitä ei kiinnosta. Tai josko se on statement automaattivaihteiden puolesta. Onhan siinä oma hommansa vaihtaa aina. Mäkiähän riittää. Bussin jyminässä alkoi yhtäkkiä tehdä mieli kirjoittaa. Ajatuksia vain pulppusi päähän jostakin. Ihan kuin veri olisi lähtenyt kiertämään päässä pienen tauon jälkeen. Hemmetti! Pitäisiköhän istua useamminkin bussiin. Muttakun siitä on niin paljon vaivaa. Teki mieleni kirjoittaa tämä kaikki paperille. Ajattelin, että alan taas bloggaamaan. Enemmän sellaista päiväkirjatyyliä, eikä aina sitä tekniikkaa. Tainno eihän tekniikassa mitään vikaa, mutta että jotenkin uudella tavalla. En tiedä.

Kummallinen oli kokemus. Ei voi muuta sanoa. Niin pieni juttu, mutta niin iso efekti. Olen aina ollut sitä mieltä, että pitäisi hidastaa, mutta kun ei pysty. Nykyistä elämänmuotoa ei pysty harjoittamaan hitaasti. Onko vika siis kanassa vai siinä toisessa? Vai olinko hetken jossain toisessa ulottuvuudessa? Mene ja tiedä. Tämä on ainakin päiväkirja. Erilainen kuin ennen, mutta silti ihan sama. Tajunnan virtaa kaikki tyyni.

Se oli se vesipumppu…water pump…josta muistuukin mieleeni eräskin vitsi. Jääköön se nyt kertomatta kuitenkin. Se on liian pitkä. 🙂

Comments

comments

Powered by Facebook Comments

4 thoughts on “Auto hajosi – ajatus kirposi

  1. Hieno blogahdus, yksi parhaistasi 🙂 Jatka samaan malliin. PS. Ei se haittaa, vaikka välillä pötkähtäisi vähän tekniikkaakin väliin

  2. Joukkoliikenne tekee Järviselle hyvää. Hajotas se autos useamminkin 🙂

  3. @Ile Kiitos kiitos 🙂 Joskus sattuu osumaan ajatus kohdalle. Juu ja ei tekniikkaa pidä unohtaman, se on totta!

  4. @erkka Hih, näin tuntuu tekevän. Pitää kyllä keksiä halvempia tapoja saada kiinni ajatuksesta 🙂

Comments are closed.