2 thoughts on “HAB 4.2.2009”

1. 

   Tuotanto ja julkaiseminen on itseisarvo, sen uppoaminen on hyvä lisä. Se, että jaksaako kuulija ymmärtää saatika onko hän kykenevä siihen on kuulijan/lukijan oma asia. Tähänhän vaikuttaa moni asia, onko kuulija kykenevä samaistumaan puhujan kanssa, tai edes katsomaan asiaa puhujan näkökulmasta, myös puhujan suunnasta kuulijaan sama asia pätee. Mutta mielestäni julkaisu ja tuottaminen on sinänsä itseisarvo. Asia on sama, kun liikunnassa tai missä tahansa harrastuksessa. Kun juokset saavuttaaksesi tavoitteen, alat vähitellen nauttia itse juoksusta. Liikkeestä tulee motivaattori, ei niinkään vain ja ainoastaan maalista.

   Sosiaalinen media on kyllä ihan hauska juttu, mutta siitä saatava nautinto on maaliinpääsemisestä nauttivalle tuottajalle on yhteisön osallistujien summa.

   Usein miettii miksi hengaan tietyissä paikoissa, kun ihmiset siellä eivät oikein kohtaa. Sosiaalinen media tekee meistä vähän erikoisia, emme toimi samoin kun ns. irrallisessa oikeassa elämässä. Hengaamme vaikka väkisin, ihmeellinen juttu. Koska ei kyse ole kuitenkaan irrallisesta asiasta elämässä vaan hyvinkin siihen kuuluvassa niin pitäisi elää sitä kuin oikeaa elämää.

   Pikku brain fartti, mutta sallittakoon se näin hekan ajatustuntumassa. 😀 Toivottavasti sai muuten mitään selvää, oli sen verran ajatuksen lentoa.

2. 

   Hoo! Siinäpä kelpo ajatuksen virta. Mutta mä kuulen sua. Tossa on hyviä ajatuksia paljonkin. Jos sitä jotenkin tiivistää, niin olisiko kyseessä se elämän ja maailmankaikkeuden suurin paradoksi: Kukaan ei koskaan kuule/tajua sitä, mitä sä sanot tai esitit, siten kuinka sä sen tarkoitit. Eli kaikki me tulkitaan juttuja aina omien suodattimiemme (elämänkokemus, mikro- ja makroympäristöt jne..) vääristäminä. Siksi yhdelle taide on toiselle tuubaa ja niin edelleen.

   Toinen säie tuossa oodissa olisi mun nähdäkseni ehkä se, että mikä on kulloinkin minkäkin motivaation lähde. Miksi mitäkin tehdään ja missäkin ollaan. Se ei välttämättä ole aina niin insinööritieteellisen suoraviivaista (anteeksi vain insinöörit, tämä ei ole halveerausta…). Vaikuttimia on useita ja ne voivat olla joko tietoisia tai vielä tiedostamattomia.

   Eli jos esim. tuotan omasta mielestäni taidetta ja olen mielestäni luova. Esim. blogaan, podcastaan tai soitan, voi tämä kaikki olla mielestäni ja sidosryhmäni mielestä erittäin hienoa. Muiden silmissä se kaikki ehkä näyttäytyy keskinkertaisena räpellyksenä, jota huomionkipeä rassukka puuhastelee. Jos noin oikein yli-negatiivisesti asian laittaa.

   Onko em. tarinassa molemmilla puoliskoilla kuitenkin tarinassaan osa totuutta? Tiedämmekö motivaattorimme? Tarviiko niitä tietää? Väliäkö sillä, jos jotain ei ymmärretä nyt. Ehkä sillä on arvo myöhemmin tai ei koskaan. Ja pitääkö kaikella olla arvo? Onko arvo totta jos se on omassa mielessä, vai vasta sitten kun se on tiettyjen piirien tunnustamaa?

   Pitääkö kaiken hyötyä ja tehokkuutta aina mitata? Pitääkö aina pyrkiä kilpailuasetelmaan, voittamaan ja kukistamaan (vrt. Sarasvuon Fight Club, kuuluisuus, suurimmat yleisömäärät jne..).

   Ehkä vastaus on ei. Ei tarvitse. Ei etenkään tässä kontekstissa (sosiaalinen meida, kansalaismedia, blogit, podcastit…jne). Tärkeintä on, että tekee mitä huvittaa. Ilmaisee itseään ja jos siitä on jollekin jotain hyötyä tai iloa, niin sehän on vain plussaa. Irroittautumalla hyödyn ja maineen tavoittelun kahleista (oo..runollista) pystyy ajattelemaan boksin ulkopuolelta. Tällön voi tulla luoneeksi jotain merkittävää ja uutta. Ilman tätä päätyy yleensä toistamaan vain jo aiemmin keksittyä ja hyväksi havaittua.

   Noh..toisaalta…on sillä Waldonkin biisillä arvo. Minusta se on ihan hyvä ralli ja siitä tulee hyvälle tuulelle. Se kuulostaa hyvältä. Olkoonkin jo 90-luvulla keksityn “välineekeriformaatin” uusi tuleminen. Josko siinä onkin juuri irroittauduttu tuosta uuden luomisen kahleista. Sekin on arvo. Paradoksaalista, eikö!?

   Uuhh..speaking of brain fart… 😀 LET IT FLOW!